Siivekkään vieraan terveiset Luonnosta ja vertaistuesta voimaa suruun -kurssilta
Lepatin Puhjonrannan kurssikeskuksen pihapiirissä maistellen kukkien mettä. Oli elokuun viimeinen viikko, ilmassa tuoksui jo syksy. Yhtäkkiä pihaan ajoi joukko vieraita autoja, joista nousi kymmenen eri ikäistä naista ja miestä. Katselin heitä kummastuneena. Eivät näyttäneet rippikoululaisilta. Mikä porukka tämä oikein oli? Miksi niin moni heistä roikotti apeana päätään, katseli vaitonaisina kengänkärkiään? Mikä oli tuo tumma läikähdys heidän silmissään? Aivan kuin he olisivat joutuneet luopumaan jostain itselleen tärkeästä.
Päätin seurata tuota outoa joukkoa, joka kerääntyi lounaan jälkeen yhdessä luokkahuoneeseen. Lensin sisään juuri sopivasti ennen kuin ensimmäiset raskaat sadepisarat osuivat maahan. Ryhmä istui piirissä, heidän keskellään paloi kuusi kynttilää. Näytti siltä, että kaikki eivät olleet ehtineet sisään ajoissa, sillä sade oli kastellut heidän poskensa. Kun kävin yksitellen tervehtimässä heitä, he ilahtuivat kovasti huomatessaan minut. He puhuttelivat minua kuiskaten, kukin rakkaansa nimellä.
Illalla, kun olin juuri käymässä nukkumaan, kuulin rannasta vaimeaa puhetta, paljaiden jalkojen läpsytystä laituria vasten ja veden loisketta. Se kuulosti hauskalta, mutta olin niin väsynyt, etten jaksanut lähteä katsomaan, mitä he oikein touhusivat. Käärin sen sijaan siipeni ympärilleni ja laskin pääni kukkavuoteelle.
Seuraava aamu valkeni viileänä. Verryttelin kylmyyden kangistamia siipiäni hyvän tovin ennen lentoon lähtemistä. Jäin kummastuneena luokkahuoneen ikkunan taakse katsomaan, mitä ryhmä tällä kertaa puuhasi. He istuivat kukin oman pöytänsä ääressä suuri paperi eteensä levitettynä. Ja miten kauniita värejä he saivatkaan noille papereille ilmestymään! Kultapiiskun keltaista, nokkosen vihreää ja ahomansikan punaista. Mieleni teki liihottaa sisään ja maistaa jokaista teosta yksitellen.
Illalla joukko suuntasi yhdessä metsään ja kiipesi kurssikeskuksen viereiselle kukkulalle ihastelemaan kirkasvetisen Rapojärven maisemia. Minä lensin vaivihkaa heidän perässään ja seurasin heidän kulkuaan. He juttelivat vilkkaasti keskenään, pysähtyivät välillä poimimaan polun varresta kantarelleja, nappasivat suuhunsa milloin mehukkaan mustikan, milloin kirpeän puolukan. Vaikka reitti oli haastava, kävivät he eteenpäin reippain askelin. Ohimennen huomasin, että heidän silmissään oli jotain uutta – kuin ilon pilkahdus.
Kolmantena aamuna ryhmä oli jälleen kokoontunut yhteen luokkahuoneeseen. Ojentelin ikkunan pielessä jalkojani, kun kuulin heidän puhuvan toivosta, taivaasta ja jälleennäkemisestä. Minäkin tiesin taivaasta yhtä ja toista! Olin jo aikeissa lentää sisään kertomaan, miten ihanalta tuuli tuntuu siipien alla ja miten suloisesti sen kevyt kosketus kuljettaa, kun päärakennuksesta kantautuvat herkulliset tuoksut saivat minut vaihtamaan suuntaa. Joukko seurasi pian perässäni kehuen vuolaasti keittäjien työtä. Oli helppo ymmärtää, miksi!
Iltapäivällä he kerääntyivät leikkaamaan ja liimaamaan kokoon jotain, jota he kutsuivat tulevaisuuden kartaksi. Siitä minä en ymmärtänyt mitään. Tiesin vain tästä päivästä. Myöhemmin he lähtivät jälleen yhdessä luontoon. He kävelivät rantaa pitkin yksitellen ja pienissä ryhmässä, välillä vaiti, välillä yhdessä puhellen. Illan tullen rannan suippokärkisestä kodasta leijaili herkullinen tuoksu. Sulavan sokerin, kuplivan voin ja makean marjahillon tuoksuun sekoittui savun hajua, hersyvää naurua ja iloista puheensorinaa.
Viimeisenä aamuna joukko saapui päärakennukselle jälleen matkalaukkujaan kantaen. Jokaisella heistä oli uutta ilmaa askeleessaan. Silmät tuikkivat, hymy valaisi heidän kasvonsa kuin aurinko olisi osunut niihin. En ollut tunnistaa heitä siksi samaksi surumieliseksi joukoksi, joka oli vain muutama päivä sitten saapunut!
Saattelin heidät yksitellen matkaan, kun he lähtivät kotiansa kohti. Kosketin heidän korvaansa varoen ja kuiskasin: Ole rohkea, älä lakkaa toivomasta. Rakkaasi on täällä kanssani, eikä hänellä ole mitään hätää. Häntä kantavat vielä suuremmat siivet kuin minua. Ja miten suloiselta tuuli niiden alla tuntuukaan!
