Vapaaehtoistyö on lahja läheiselle – Astan polku vapaaehtoiseksi

Eräänä perjantaina ajoin ruokakauppaan. Hitaat liikennevalot, lämmin loppukesän iltapäivä ja sormenpäihin saakka menevä kappale. Rummutin rattia, taapero takapenkillä säesti tahtia karjaisuillaan. Hymyilytti. Hymyilytti niin paljon, että välillä päästelin tahattomia naurahduksia.

Minusta oli tullut hetki sitten Kymenlaakson Syöpäyhdistyksen vapaaehtoinen.

Opin ensimmäistä kertaa syövästä lapsena. Viisivuotiaan oli lähes mahdotonta ymmärtää, mitä syöpä tarkoitti ja miksi se paha syöpä oli vienyt minulle läheisen ihmisen. Emme enää koskaan tapaisi, syöpä oli tullut välillemme ja vetänyt pidemmän korren.

Elin pitkään suomatta ajatustakaan syövälle. Silti, aina toisinaan se kurkisti taustapeilistä ja muistutti itsestään. Syöpä lymyili lehtiartikkeleiden rivien välissä, kun vastikään diagnoosin saanut julkkis kertoi sairaudestaan – joskus se hipaisi olkapäätäni, kun korviini kantautui uutinen itselle tutun ihmisen sairastumisesta. Kun tilastollisesti joka kolmas suomalainen sairastuu elämänsä aikana johonkin syöpään, ei meistä yksikään voi ummistaa silmiään todellisuudelta. Syöpä on vieraillut meistä jokaisen elämässä: toisilla nopeana piipahduksena, joillakin pääroolissa.

Tästä se alkaa

Pohdin tätä, ensimmäistä blogitekstiäni vapaaehtoisena jo ruokakaupassa. Mitä osaisin kertoa itsestäni? Palasin kolmatta kertaa samaan hyllyväliin ja mietin, mitä minun pitikään ostaa. Keskittymiseni ei ollut ainakaan niissä kahdessa identtisessä kanapaketissa, jotka viskasin ostoskärryyni – yksikin olisi riittänyt. Alle metrin mittaisen seuralaiseni kommentit wää ja tättättää eivät luoneet uusi oivalluksia, mutta ainakin muistin koukata kanalle kaveriksi riisiä.

Minun nimeni on Asta. Asun perheeni kanssa maalla, haaveilen kanoista ja aasista pihallamme sekä pellolle päin antavasta ulkosaunasta. Jaan tyynyni mäyräkoiramme kanssa, sillä en raaski koiraa siitä ilosta kieltääkään. Olen teinin ja taaperon äiti, olen vaimo ja optimisti. Niin, ja rapu horoskoopiltani – herkkä, suojeleva ja empaattinen. Paluu hoitovapaalta takaisin lentoemännän työhön siintää reilun vuoden päässä, siihen saakka seikkailen yhdessä perheeni kanssa jalat tukevasti maan pinnalla.

Diagnoosi: halu auttaa

Kiinnostuin vapaaehtoistyöstä Kymenlaakson Syöpäyhdistyksessä ennen kaikkea siksi, että koin aikani antamisen juuri heidän käyttöönsä merkitykselliseksi. Taustalla on myös itsekäs syy. Mieheni sairastui ihosyöpään kolmekymppisenä, täysin yllättäen. Puolisoni parani hoitojen jälkeen kokonaan, mutta siellä se syöpä silti kurkistelee – taustapeilissä, kuten ennenkin. Nyt se muistuttaa meitä huolellisesta rasvauksesta, ihoa peittävästä vaatetuksesta ja varjoon hakeutumisesta aurinkoisina päivinä.

Vielä Kymenlaakson Syöpäyhdistyksen toimiston ovikelloa soittaessani en osannut arvella, millaista vapaaehtoistyöni tulisi olemaan. Nyt tiedän: me tapaamme täällä blogin puolella tästä eteenpäin! Odotan innolla edessäni olevia kohtaamisia ja niiden upeiden ihmisten tarinoita, jotka saan kertoa teille. Uskon, että polku vapaaehtoistyön merkeissä on paitsi antoisa ja opettava, myös kiehtova.

Muuten, ostin kaupasta kahden kanapaketin lisäksi itselleni myös suklaata. Sen voimalla kirjoittaminen on kaksin verroin hauskempaa!